Jessie Burton – Nukkekaappi

Kirjan tiedot
Kirja: Nukkekaappi
Kirjailija: Jessie Burton
Suomentaja: Markku Päkkilä 
Lukija: Vuokko Hovatta
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 430

Nuori aviovaimo Nella koputtaa uuden kotinsa oveen Amsterdamissa vuonna 1686. Vastassa ei olekaan hänen miehensä, kauppias Johannes Brandt, vaan tämän synkkä ja teräväkielinen sisko ja kaksi omituista palvelijaa. Kun Johannes lopulta saapuu, hänellä on mukanaan erikoinen häälahja: nukkekaappi, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyristi lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Yrittääkö nukentekijä paljastaa talon kätkemät salaisuudet Nellalle ennen kuin on liian myöhäistä, vai haluaako hän tuhota kuvaamansa talon asukkaat?

*** 

Kirjahyllyssäni on odotellut jo monta kuukautta Jessie Burtonin Nukkekaappi. Tein jonkin aikaa sitten itselleni lupauksen, etten lainaisi uusia kirjoja ennen kuin kaikki lainakirjat olisi luettu. Nyt olenkin urakalla käynyt niiden kimppuun. Laiskuus yllätti kuitenkin minut ja päätin kokeilla tämän kirjan kohdalla äänikirjaversiota. Äänikirja vei mennessään ja uskonkin etten olisi saanut luettua tuota fyysistä versiota kirjasta. Tai ainakin siihen olisi mennyt kauan. Tähän äänikirjaformaatti sopi loistavasti kirjan kuvailevan tekstin takia. Pidin teoksesta niin paljon, että minulla on todellisia vaikeuksia kirjoittaa siitä mitään. Miten pystyisin selittämään, mikä kirjassa vetosi?  

Viehätyin Nellan kehityksestä tarinan edetessä. Kirjan alussa Nella on jotenkin vähän hukassa oleva nuori tyttö, kun hänet suorastaan paiskataan keskelle uutta elämäänsä. Nella yrittää täyttää kaikkien odotukset, kuinka olla hyvä vaimo puolet vanhemmalle miehelleen, ja odottaa  vastaavasti omien toivomustensa täyttymistä. Tarkkaavainen Nella oppii luovimaan näiden uusien ihmisten keskellä ja saa selville monia salaisuuksia, osittain miniatyristin lähettämien pakettien ansiosta. Mitä pidemmälle tarinassa edetään sitä enemmän Nella joutuu ottamaan vastuuta ja tekemään vaikeitakin valintoja.

Myös Johanneksen sisko Marin on mielenkiintoinen hahmo. Hän pitää taloa rautaisessa otteessaan ja tuntuu siltä, että hän suhtautuu Nellaan kuin välttämättömään pahaan. Marinilla tuntuu olevan kaikki langat käsissään, joista hän on kutonut aikamoisen salaisuuksien verkon. Hänellä on myös paha taipumus sekaantua veljensä liiketoimiin, mikä ei 1600-luvun Amsterdamissa ole oikein  soveliasta naiselle.

Toisaalta on harmittavaa, että Johannes jää kirjassa tavallaan sivuhahmoksi vaikka kirjan mullistavin ja kutkuttavin juonenkäänne kietoutuu juuri hänen ympärilleen. Johannes on  monimutkainen hahmo. Kirjassa hän jää valitettavan etäiseksi, mutta käy ilmi, että Marin ei ole perheessä ainoa jolla on valtavia salaisuuksia. Johannes on Amsterdamilainen menestyvä kauppias, joka nauttii kansan suosiosta. Menestys ei kuitenkaan suojaa Johannesta kateellisilta ja panettelijoilta.

Mystinen miniatyristi on jännä hahmo. Hän on aina jossain lähettyvillä, varjoissa. Tuntuu, että miniatyristi tietää kaupungin ihmisistä kaiken, mikä on salaisuuksien täyttämässä Amsterdamissa todella pelottavaa. Haluaako hän pahaa ihmisille ja, mitä hän lähettämillään paketeilla vihjaa? Salaisuudet alkavat paljastua, käykö niin myös miniatyristille itselleen?

Luojan tähden, hän miettii. Mitä ihmettä tämä oikein on? Näin pitkälle miniatyristi ei ole mennyt vielä kertaakaan. Pieni kultainen avain, keinuva kehto, kaksi koiraa  – kaikki ne voisivat kuulua perustellusti kauppiaan kodin mukavaan elämään. Mutta tämä – nämä nuket ovat jotakin muuta. Mistä se nainen on voinut tietää, mitä Marinilla on vaatteiden alla ihoa vasten, miten hän voi tietää, että Peebo on karannut häkistään?     (s.188)

Nukkekaapista ei puutu yllättäviä käänteitä, tuntuu että niitä on vastassa jatkuvasti. Tarina on täytetty petoksilla, rakkaudella ja epätoivolla, ja nämä asiat pitävätkin lukijan otteessaan. Ja koska kirjan teksti on hyvin kuvailevaa, oli kuin olisi itse päässyt keskelle 1600-luvun Amsterdamia. En ole aikaisemmin törmännyt mihinkään tämän tyyliseen romaaniin. Enkä ole yhtään yllättynyt, että kirjasta on tehty myös tv-sarja. Suosittelen kirjaa historiasta ja ihmissuhdedraamoista pitäville. 

Anna-Leena Härkönen – Valomerkki

Kirjan tiedot
Kirja: Valomerkki
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 252

Viisikymppinen Anita on kirjailija, joka on väsynyt ammattiinsa. Uuden romaanin aloittaminen ahdistaa, sitä seuraisi väistämättä masennuskausi. Onko hänen pakko kirjoittaa, onko pakko edes jaksaa elää? Kun Anita omissa syntymäpäiväjuhlissaan kysyy ystäviltään, kuka auttaisi häntä jättämään kaiken, hän huomaa törmänneensä tabuun. 

*** 

Viisikymppinen, Helsingissä asuva, Anita turhautuu elämäänsä ja etenkin omaan kirjailijan työhönsä. Ideat ovat vähissä ja tekstiä pitäisi tuottaa. Itselle asettamat deadlinet painaa päälle ja elämä masentaa. Kaikki voisi vaan loppua. Kysymys eutanasiasta heitetään ilmoille ystävien keskellä ja saa osakseen monenlaisia reaktioita. Ensin ehdotusta pidetään hyvänä vitsinä, ja ymmärtäessään tilanteen vakavuuden, jotkin ystävistä suuttuvat Anitalle. Jokaisella on mielipide asiaan ja aiheesta syntyykin henkilöiden välillä mielenkiintoisia keskusteluja.

Härkönen kirjoittaa kuvailevasti kirjailijan arjesta ja luomisen tuskasta. Tuskaa yritetään helpottaa viiniä siemailemalla ja tuttavia tapaamalla. Joskus tosin tuttavatkin käyvät hermon päälle ja Anita ihmetteleekin, miksi hän haluaa olla näihin ihmisiin missään yhteydessä. Ainut oikeasti kirjailijaa ymmärtävä henkilö on oma mies Sakke, joka hänkin ymmärtää, että masennus on ohimenevä vaihe luomisprosessissa. Pidin Anitan ja Saken keskinäisestä suhteesta, koska sitä oli kuvattu niin arkisesti. Näiden kahden välillä on luottamuksen ilmapiiri, ja kenenkään ei tässä suhteessa tarvitse teeskennellä yhtään mitään.

Aiheestaan huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin raskas. Härkönen pureutuu oikeastaan kahteenkin vähemmän puhuttuun asiaan; masennukseen ja eutanasiaan. Kirjassa keskustellaan muun muassa, miten joissain muissa maissa eutanasia on laillista ja Suomessa ei. Hankiessaan tietoa aiheesta, Anita törmää myös muihin mielenkiintoisin seikkoihin joita sitten puidaan muiden kirjan henkilöiden kanssa. Masennusta kirjassa taas kuvataan siten, että lukija pääsee suoraan masentuneen ihmisen pään sisään. Lukiessaan kirjaa lukija pääsee kyllä aika hyvin perille millaisessa mylleryksessä masentuneen ihmisen pää on jatkuvasti päivästä toiseen.

– Tajuatsää ollenkaan, miten vähän mulla ehkä on aikaa olla täällä? Ja sinä teet lähtöä ennen valomerkkiä, vapaaehtoisesti. Muuta elämäs mukavammaks, se on susta ittestä kiinni. Mutta älä tuu selittään mulle enää koskaan tuota eutanasiapaskaa!
– Älä huuda mulle. Se eutanasiapaska on nykyaikaa. Päivitä ittes, pappa! 
                                                                                                                      s.174

Loppujen lopuksi kirjassa ei mielestäni tapahdu kovinkaan paljoa. Kirja rypee depression syövereissä ja luomisen tuskassa ja ihmissuhdesotkuissa. Kirjaa ei jostain syystä kuitenkaan voi laskea käsistään. Härkösen sarkastinen ja napakka kirjoitustyyli pitää jollain tavalla otteessaan ja kirjailijan viljelemä kuiva huumori vetoaa ainakin meikäläiseen. Tässä kirjassa ei varota puhumasta aroista aiheista, vaan niihin syöstään pää edellä satanen lasissa. Valomerkki on ensimmäinen Härkösen kirja jonka luen ja tämän lukukokemuksen siivittämänä on kyllä aikomuksena lukea muitakin kirjailijan teoksia.