Kirjan tiedotKirja: Valomerkki
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 252
Viisikymppinen Anita on kirjailija, joka on väsynyt ammattiinsa. Uuden romaanin aloittaminen ahdistaa, sitä seuraisi väistämättä masennuskausi. Onko hänen pakko kirjoittaa, onko pakko edes jaksaa elää? Kun Anita omissa syntymäpäiväjuhlissaan kysyy ystäviltään, kuka auttaisi häntä jättämään kaiken, hän huomaa törmänneensä tabuun.
***
Viisikymppinen, Helsingissä asuva, Anita turhautuu elämäänsä ja etenkin omaan kirjailijan työhönsä. Ideat ovat vähissä ja tekstiä pitäisi tuottaa. Itselle asettamat deadlinet painaa päälle ja elämä masentaa. Kaikki voisi vaan loppua. Kysymys eutanasiasta heitetään ilmoille ystävien keskellä ja saa osakseen monenlaisia reaktioita. Ensin ehdotusta pidetään hyvänä vitsinä, ja ymmärtäessään tilanteen vakavuuden, jotkin ystävistä suuttuvat Anitalle. Jokaisella on mielipide asiaan ja aiheesta syntyykin henkilöiden välillä mielenkiintoisia keskusteluja.
Härkönen kirjoittaa kuvailevasti kirjailijan arjesta ja luomisen tuskasta. Tuskaa yritetään helpottaa viiniä siemailemalla ja tuttavia tapaamalla. Joskus tosin tuttavatkin käyvät hermon päälle ja Anita ihmetteleekin, miksi hän haluaa olla näihin ihmisiin missään yhteydessä. Ainut oikeasti kirjailijaa ymmärtävä henkilö on oma mies Sakke, joka hänkin ymmärtää, että masennus on ohimenevä vaihe luomisprosessissa. Pidin Anitan ja Saken keskinäisestä suhteesta, koska sitä oli kuvattu niin arkisesti. Näiden kahden välillä on luottamuksen ilmapiiri, ja kenenkään ei tässä suhteessa tarvitse teeskennellä yhtään mitään.
Aiheestaan huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin raskas. Härkönen pureutuu oikeastaan kahteenkin vähemmän puhuttuun asiaan; masennukseen ja eutanasiaan. Kirjassa keskustellaan muun muassa, miten joissain muissa maissa eutanasia on laillista ja Suomessa ei. Hankiessaan tietoa aiheesta, Anita törmää myös muihin mielenkiintoisin seikkoihin joita sitten puidaan muiden kirjan henkilöiden kanssa. Masennusta kirjassa taas kuvataan siten, että lukija pääsee suoraan masentuneen ihmisen pään sisään. Lukiessaan kirjaa lukija pääsee kyllä aika hyvin perille millaisessa mylleryksessä masentuneen ihmisen pää on jatkuvasti päivästä toiseen.
Loppujen lopuksi kirjassa ei mielestäni tapahdu kovinkaan paljoa. Kirja rypee depression syövereissä ja luomisen tuskassa ja ihmissuhdesotkuissa. Kirjaa ei jostain syystä kuitenkaan voi laskea käsistään. Härkösen sarkastinen ja napakka kirjoitustyyli pitää jollain tavalla otteessaan ja kirjailijan viljelemä kuiva huumori vetoaa ainakin meikäläiseen. Tässä kirjassa ei varota puhumasta aroista aiheista, vaan niihin syöstään pää edellä satanen lasissa. Valomerkki on ensimmäinen Härkösen kirja jonka luen ja tämän lukukokemuksen siivittämänä on kyllä aikomuksena lukea muitakin kirjailijan teoksia.
Viisikymppinen, Helsingissä asuva, Anita turhautuu elämäänsä ja etenkin omaan kirjailijan työhönsä. Ideat ovat vähissä ja tekstiä pitäisi tuottaa. Itselle asettamat deadlinet painaa päälle ja elämä masentaa. Kaikki voisi vaan loppua. Kysymys eutanasiasta heitetään ilmoille ystävien keskellä ja saa osakseen monenlaisia reaktioita. Ensin ehdotusta pidetään hyvänä vitsinä, ja ymmärtäessään tilanteen vakavuuden, jotkin ystävistä suuttuvat Anitalle. Jokaisella on mielipide asiaan ja aiheesta syntyykin henkilöiden välillä mielenkiintoisia keskusteluja.
Härkönen kirjoittaa kuvailevasti kirjailijan arjesta ja luomisen tuskasta. Tuskaa yritetään helpottaa viiniä siemailemalla ja tuttavia tapaamalla. Joskus tosin tuttavatkin käyvät hermon päälle ja Anita ihmetteleekin, miksi hän haluaa olla näihin ihmisiin missään yhteydessä. Ainut oikeasti kirjailijaa ymmärtävä henkilö on oma mies Sakke, joka hänkin ymmärtää, että masennus on ohimenevä vaihe luomisprosessissa. Pidin Anitan ja Saken keskinäisestä suhteesta, koska sitä oli kuvattu niin arkisesti. Näiden kahden välillä on luottamuksen ilmapiiri, ja kenenkään ei tässä suhteessa tarvitse teeskennellä yhtään mitään.
Aiheestaan huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin raskas. Härkönen pureutuu oikeastaan kahteenkin vähemmän puhuttuun asiaan; masennukseen ja eutanasiaan. Kirjassa keskustellaan muun muassa, miten joissain muissa maissa eutanasia on laillista ja Suomessa ei. Hankiessaan tietoa aiheesta, Anita törmää myös muihin mielenkiintoisin seikkoihin joita sitten puidaan muiden kirjan henkilöiden kanssa. Masennusta kirjassa taas kuvataan siten, että lukija pääsee suoraan masentuneen ihmisen pään sisään. Lukiessaan kirjaa lukija pääsee kyllä aika hyvin perille millaisessa mylleryksessä masentuneen ihmisen pää on jatkuvasti päivästä toiseen.
– Tajuatsää ollenkaan, miten vähän mulla ehkä on aikaa olla täällä? Ja sinä teet lähtöä ennen valomerkkiä, vapaaehtoisesti. Muuta elämäs mukavammaks, se on susta ittestä kiinni. Mutta älä tuu selittään mulle enää koskaan tuota eutanasiapaskaa!
– Älä huuda mulle. Se eutanasiapaska on nykyaikaa. Päivitä ittes, pappa!
s.174
Loppujen lopuksi kirjassa ei mielestäni tapahdu kovinkaan paljoa. Kirja rypee depression syövereissä ja luomisen tuskassa ja ihmissuhdesotkuissa. Kirjaa ei jostain syystä kuitenkaan voi laskea käsistään. Härkösen sarkastinen ja napakka kirjoitustyyli pitää jollain tavalla otteessaan ja kirjailijan viljelemä kuiva huumori vetoaa ainakin meikäläiseen. Tässä kirjassa ei varota puhumasta aroista aiheista, vaan niihin syöstään pää edellä satanen lasissa. Valomerkki on ensimmäinen Härkösen kirja jonka luen ja tämän lukukokemuksen siivittämänä on kyllä aikomuksena lukea muitakin kirjailijan teoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti