Maria Autio – Varjopuutarha

Kirjan tiedot
Kirja: Varjopuutarha
Kirjailija: Maria Autio
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 202

Lähiön laidalla oleva ränsistynyt barokkipuutarha on Pihlalle tärkeä paikka. Hän pakenee sinne kiirettä ja meteliä ja viettää aikaansa muinaisia kivipenkereitä ja muhkuraisia lehmuksia tutkien. Puutarhassa hän tapaa uudelleen myös Matjan, alakoulun erityisluokalta tutun tytön. Heillä oli jo lapsina rosoinen ystävyys, joka saa nyt uusia käänteitä. Niiden myötä Pihla joutuu kohtaamaan pelkonsa – ja pärjäämään ensimmäisen kerran omin voimin. 

Monitasoinen tarina luotaa lievästi autistisen Pihlan maailmaa poikkeuksellisen herkällä tavalla. Vakavan mutta toivorikkaan kirjan keskiössä on Pihlan ja hänen äitinsä lämmin suhde, joka antaa voimaa molemmille.

***

Maria Autio on minulle ihan uusi tuttavuus kirjailijoiden saralla. Varjopuutarha valikoitui luettavaksi mielenkiintoisen kannen vuoksi. Kirja käsittelee lukioikäisen Pihlan elämää ja erilaisia haasteita, mitä Pihla kohtaa omassa arjessaan erilaisena nuorena. Odotin jotenkin takakannen perusteella Pihlan olevan paljon nuorempi, mutta yllätyin positiivisesti, kun kävi ilmi että hän onkin jo lukiolainen. Kirjassa Pihla kertoo lapsuudestaan ja siitä, milloin hän itse huomasi olevansa erilainen kuin muut. Yksinäisyydestä kärsivä Pihla purkaakin omia tuntojaan jonkinlaiselle mielikuvitusystävälle, Kronokselle, jonka hän toivoo joskus vielä tapaavan ns. todellisessa maailmassa.

Kirjassa esitellään hyvin sitä, minkälaisia ennakkoluuloja muilla ihmisillä on kehitysvammaisia kohtaan. Käy ilmi, että usein ihmiset pitävät, joskus jopa erikoisesti käyttäytyviä, kehitysvammaisia jotenkin tyhminä, mutta ainakin minulle tuli sellainen kuva, että Pihla on monin tavoin jopa älykkäämpi kuin monet muut. Hän osoittautui myös todella vahvaksi ja itsensä tiedostavaksi hahmoksi. Muista kirjan hahmoista jäi päällimmäisenä mieleen se, että he olivat jotenkin todella epävarmoja ja myös kateellisia Pihlalle. Kateutta koettiin Pihlan kotia kohtaan ja ehkä myös sitä, että Pihla uskalsi olla erilainen, kun taas toisten pitää ponnistella ollakseen samanlaisia muiden kanssa, jotta he tuntisivat kuuluvansa porukkaan.  

"Minä se olin. Tapitin ruutua, vaikka se oli yhtä piinaa. Ja äkkiä näin itseni mummon ja muiden ylituomareiden silmin: omituinen. Vammainen. En pystyisi koskaan piiloutumaan, vaikka miten haluaisin. Ei sinun tarvitsekaan, tuumaat sinä, Kronos. Minulta sinun ei tarvitse kätkeytyä. Saat olla sellainen kuin olet."

Ammattikoulun takana sijaitseva ränsistynyt barokkipuutarha on Pihlan oma pakopaikka, jonne hän menee aina koulun jälkeen mietiskelemään ja hän onkin onnellinen päästessään pois muiden tuomitsevien katseiden alta. Puutarhan rauhaa tulee kuitenkin järkyttämään Mitja, Pihlan alakoulusta tuntema vanha ystävä. Erilaisten kohtaamisien kautta, puutarhasta tulee pian ahdistava paikka, joka pitää kiertää kaukaa. Ehkä tämä onkin yksi askel kohti Pihlan itsenäistymistä?

Alun kankeuden jälkeen pidin kirjasta kovasti. Oli mielenkiintoista lukea tällainen erilainen nuortenkirja ja uppoutua tavallaan autistisen nuoren ajatusmaailmaan. Kirja oli helppolukuinen ja suosittelenkin tätä kyllä kaikille. Kirjan loppu oli ihan mahtava ja toivoinkin, että kirja olisi jatkunut vielä. Cliffhanger parhaimmillaan. :D